Meksiko ja Maya-intiaanit
Suunnitelma
Matkailu avartaa – ainakin lompakkoa! Näinhän sitä sanotaan. Toisaalta monina kesinä Eurooppaa kiertäessä olen todennut, että kaksipyöräisellä reissatessa kustannukset voivat jäädä hyvinkin kohtuullisiksi. Tällainen säästöbudjetti mielessä aloin syksyllä 2005 etsiskellä sopivia kohteita, missä viettää syntymäpäivää täyttäessäni helmikuussa pyöreitä vuosia.
Emme ole vaimon kanssa koskaan olleet mitään seuramatkaihmisiä, vaan kuljemme mieluummin omia polkujamme. Netistähän löytyy jos jonkinlaisia mielenkiintoisia paikkoja maailmalta, mutta peruslähtökohta oli, että pyörä pitää saada alle eli myös lämpöä on oltava. Mieleen tuli eräs tuttavapariskunta, joka muutama vuosi sitten kiersi Australian omalla Sportsterillaan; 26 000 km kahdeksassa viikossa! No, rajansa hulluudellakin ja käytettävissä olevilla varoilla.
Riittävän hullu ajatus oli lähteä Meksikoon tutustumaan Maya-intiaanien muinaiseen kulttuuriin ja siitä kertoviin temppeli- ym. raunioihin. Tähän hyvän pohjan antoi HDCF:n kerholehdessä ollut artikkeli, jossa mainittiin erään Eikka Huhtalan pitävän Harrikka-vuokraamoa Playa del Carmenissa Jukatanin niemimaalla. Eikka on asunut Meksikossa v. -97 lähtien (lukuun ottamatta puolen vuoden mp-reissua Etelä-Amerikan ympäri) ja viimeiset kolme vuotta pyörittänyt omaa Harrikka-vuokraamoaan Playalla (www.harleyadventures.com). Normaalin vuokrauksen lisäksi Eikka järjestää myös pidempiä ja myös opastettuja kiertomatkoja asiakkaiden toiveiden mukaan.
Otin yhteyttä Eikkaan sähköpostilla ja aloimme yhdessä suunnitella reissua. Raamit olivat: pyörä 5 – 7 päiväksi ja loput 11 päivän ajasta ”lepäilyä” Playalla. Pikku hiljaa ohjelmaksi tarkentui kolmen päivän reissu sisämaahan ja parina - kolmena päivänä ajelua lähinnä rannikolla Playa del Carmenista käsin. Eikka varasi hotellit sisämaasta Chichen Itzalta ja pohjoisrannikolta San Felipestä sekä suositteli hotellia Playalta, jonka varaus hoitui myös kivuttomasti sähköpostilla.
Lennot varasin lokakuun alussa netin kautta Tampereelta Frankfurtiin Ryanairilla ja sieltä Cancuniin Condor-nimisellä lentoyhtiöllä. Lokakuun lopussa vähän hirvitti katsella ja lukea uutisia, joiden mukaan hurrikaani Wilma oli tehnyt täystuhoa juuri kyseisellä kohdalla Jukatanin rannikkoa. Onneksi Eikka rauhoitteli sähköpostilla, että ei tuho todellisuudessa ollut läheskään niin paha ja korjaukset olivat jo hyvässä vauhdissa.
Matkaan
Helmikuun 6. astuimme koneeseen parinkymmenen asteen pakkasessa Tampereella ja Frankfurtin lentokentällä vietetyn yön jälkeen seuraavana aamuna alkoi matka kohti lämmintä. Menomatka Cancuniin kesti 11,5 tuntia ja perillä illansuussa ei todellakaan enää tarvittu villapaitoja. Cancunin lentokentältä pääsee bussilla sujuvasti Playa del Carmeniin vajaassa tunnissa.
Hotelli Eclipse (www.hoteleclipse.com) sijaitsee keskustassa lähellä rantaa lyhyehkön kävelymatkan päässä bussiasemalta. Kun tiistai-iltana saavuimme hotellille, sitä yhdessä omistaja-Peterin kanssa pyörittävä Matias huusi jo kaukaa: ”Mitä kuuluu, kukkuluuruu!” Ilmeisesti talvikalpeat suomalaiset oli helppo tunnistaa.
Netin kautta varaamani huone oli kadun puolella ja vaikka edellisistä kunnon unista oli jo aikaa, viereisissä baareissa aamuviiteen jatkunut juhlinta esti rauhallisen yöunen. Seuraavana päivänä kysyin hieman hiljaisempaa huonetta ja saimmekin vaihtaa loppuajaksi sisäpihan puolella olevaan ”honeymoon suiteen” ja vielä ilman lisämaksua. Yleensäkin palvelu pienessä hotellissa oli erinomaista ja joustavaa. Alunperin Chileläinen Matias jopa yllätti meidät esittämällä yhtenä iltana kitaralla Maamme-laulun aivan loistavasti.
Seuraava päivä meni totutellessa aikaeroon. Paikallinen aika siellä on 8 tuntia jäljessä Suomen ajasta, joten illalla alkoivat silmäluomet kummasti painaa jo klo 22 jälkeen. Aamulla sitä sitten oltiinkin pirteinä odottamassa aamiaista jo ennen kahdeksaa. Aamupalan jälkeen kävelimme läheiselle rannalle ihailemaan valkoista hiekkaa ja turkoosia merta. Päivä kului nopeasti tutustuessa rantaan ja kaupunkiin.
Playalla
Playa del Carmen on viime vuosina kasvanut pienestä kylästä vilkkaaksi monikansalliseksi kaupungiksi, jonka keskustassa kuitenkin on vielä runsaasti pienimuotoista paikallisväriä. Rannan tuntumassa rakennetaan kovasti uutta, joka tosin paljolti johtuu myös Wilma-myrskyn tuhojen korjauksesta. Keskeinen alue on kävelykatu ”La Quinta Avenida” eli viides Avenue (kuva 1), joka kulkee muutaman sadan metrin päässä rannasta sen suuntaisesti. Hotellimme sijaitsi tämän kadun ja rannan välisessä korttelissa.
Paikallinen valuutta on peso, mutta kaikkialla kelpaavat myös US dollarit. Pesot kannattaa vaihtaa vasta paikanpäällä, sillä vaihtopisteitä on tiuhassa ja kurssi on parempi kuin Suomessa. Luottokortilla ei juuri kannata maksaa, koska siihen lisätään 6 – 8 %:n provisio/käsittelymaksu.
Torstaina palatessamme rannalta iltapäiväsiestalle hotellille, päräytti samaan aikaan paikalle mustanpuhuva Sportster; Eikka piipahti morjestamaan suomalaisvieraita. Vaihdoimme kuulumisia kahvin ääressä ja sovimme pyörän vuokrauksen yksityiskohdista. Ottaisimme pyörän eli Road Kingin perjantaina, jolloin voisimme totutella siihen ja liikenteeseen ennen kuin lauantaina lähtisimme sisämaahan päin.
Asiaan
Perjantaina aamupäivällä Eikka sitten toi ”Nana Panchan” eli paikallisen poliisipäällikön entisen Road Kingin, jossa vielä oli poliisivalot edessä (kuva 2). Nimi ”Nana Pancha” oli kuulemma peräisin aikanaan hyvin suositusta elokuvasta, jossa kaksi poliisia (!) kierteli Meksikoa Harrikoilla. Eikalla on hyvät suhteet paikallisiin poliiseihin, mistä jo samana iltana osoittautuikin olevan konkreettista hyötyä.
Täytimme paperit ja saimme Eikalta karttakopion sekä kirjallisia ohjeita ja suosituksia lähiympäristön ja sisämaan käyntikohteista. Eikka vielä varoitteli muutamista paikallisista erikoisuuksista, joista huomattavin on joka kylässä ja kaupungissa olevat hidastustöyssyt eli ”topesit”. Nämä olivatkin monesti niin korkeita, että pyörä otti mahasta kiinni, vaikka miten varovasti yritti ajaa. Toinen asia, mihin on syytä varautua, on liukkaus! Ei jäästä vaan betonitien sileydestä johtuva. Varsinkin sateella se kuulemma muistuttaa jäärata-ajoa. No sadettahan emme tietenkään odottaneet, mutta jo pieni pölykerros peilisileällä betonilla sai jopa painavan Road Kingin sutimaan tosi helposti.
Meksikossa on kypäräpakko, mutta kypäräksi riittää mikä tahansa potta. Ajoasuna on yleensä T-paita ja farkut. Nahkoja tai gore-texejä ei näkynyt, mikä onkin ymmärrettävää lämpötilan pyöriessä näin talvellakin 25 – 30 asteessa.
Iltapäivällä lähdimme sitten ajelemaan kohti pohjoista eli n. 65 km:n päässä sijaitsevaa Cancunia. Rannikolla kulkeva valtatie on suora ja liikenne sujuu jouheasti. Nopeusrajoitukset valtatiellä ovat joko 80 tai 110 km/h. Voimakkaasta rakentamisesta johtuen liikenteessä on paljon betoni- ja varsinkin hiekka-autoja, jotka ajoittain tarjosivat hiekkapuhallusta suoraan naamalle.
Cancun on Jukatanin niemimaan suurin turistikeskus ja sen riutalla sijaitseva hotellialue mielettömine ökyhotelleineen on kyllä huiman näköinen. Ei vaan jotenkin sovi meikäläisten tyyliin. Paluumatkalla poikkesimme pienessä Puerto Morelosin rantakylässä, jonka naapuriin oli myös rakenteilla luksuslomakohde. Aikamoiset kontrastit näiden välillä.
Playaa lähestyessämme poliisi ohjasi meidät tien laitaan ja sanoi minun ajaneen ylinopeutta. Väitin kivenkovaan, että nopeuteni oli sallittu 80 km/h eikä yhtään yli. Konstaapeli näytti pistoolitutkaa, jossa oli lukema 113 km/h ja halusi ajokorttini. Väitin edelleen, että tuo lukema oli jonkun minun ohittaneen auton nopeus, mikä varmaan olikin totuus. Konsta tarkasteli pitkään ajokorttiani ja odotti ilmeisesti että tarjoaisin jotain sopivaa summaa päästäkseni tilanteesta. Kun en edelleenkään tarjonnut mitään maksua, hän totesi pyöräni olevan hänen pomonsa entinen ja antoi lopulta korttini takaisin. Pääsimme jatkamaan, kun lupasin jatkossa ajaa tosi varovaisesti. Ellen olisi tiennyt Eikan hyvistä suhteista poliisipäällikköön, olisin varmasti joutunut maksamaan kymmeniä dollareita aivan turhaan.
Chichen Itzalle
Lauantaina pakkasimme sivulaukkuihin tarvittavat vähät tavarat ja jätimme matkalaukut hotelliin säilytykseen maanantaista paluutamme odottamaan. Ajoimme ensin rannikkoa pitkin etelään Tulumiin, josta käännyimme sisämaahan kohti Valladolidia. Noin 40 km rannikolta ajettuamme saavuimme Cobaan, jossa sijaitsevassa muinaisessa Maya-kaupungissa on mm. Jukatanin korkein pyramidi (kuva 3). Rauniot ovat viidakon peittämiä, joten niistä ei saa helposti selkeää kokonaiskuvaa. Koska viidakossa oli tukahduttavan kuumaa, otimme taksin eli riksan, jolla kiersimme koko alueen kuskin polkiessa hiki otsalla.
Alueen viereisessä järvessä varoitustaulujen mukaan asustavia krokotiileja ei näkynyt, lienevätkö olleet siestalla toisella rannalla.
Cobasta jatkoimme matkaa Valladolidin suuntaan, missä taivaalla alkoi näkyä myös tummempia pilviä. Jonkin ajan päästä saimme niskaamme pienen kuuronkin, mutta t-paita kuivuu ajaessa nopeasti. Valladolid on kohtalaisen kokoinen kaupunki, johon emme kuitenkaan tutustuneet tarkemmin. Sieltä Chichen Itzaa kohden jatkaessamme saimme toisen kuuron, jolloin piti laittaa jo pitkähihaista päälle. Huomasin, että myös paikallinen asfaltti on sateella todella liukasta. Onneksi sade loppui nopeasti ja pääsimme perille melko kuivina.
Eikka oli varannut meille hotellihuoneen parin kilometrin päästä itse Chichen Itzalta ja juuri sopivasti saatuamme tavarat sisään alkoi sataa kaatamalla. Parin tunnin jälkeen sade taukosi ja taivas alkoi kirkastua. Chichen Itzalla esitetään joka ilta (ellei sada) n. tunti auringonlaskun jälkeen valo- ja äänishow, joka kertoo Maya-kulttuurin ja alueen historiasta. Tunnin mittainen esitys oli melko vaatimaton ”showksi”, mutta sopi asiallisena tyyliin.
Sunnuntaiaamu valkeni pilvisenä ja selvästi muita päiviä viileämpänä. Tämä n. 21 - 22 asteen lämpötila sopikin erinomaisesti Chichen Itzalla vaelteluun. Paikalla oli tosi vähän muita turisteja, jotka saapuvat busseilla rannikon lomakohteista vasta puolenpäivän maissa. Käytimme aamupäivän alueeseen ja Kukulcanin temppeliin (pyramidi) tutustumiseen (kuva 4). Kukulcanin pyramidi on maailman suurin kalenteri, joka kertoo mm. kevät- ja syyspäiväntasaukset. Mayat olivat siis todella hyvin perillä tähtitieteestä ja matematiikasta (vai lieneeköhän UFOT tarjonneet kaakaon lisäksi muutakin apua).
Iltapäivällä suuntasimme kohti pohjoisrannikkoa, jonne Eikka oli varannut hotellin pienestä San Felipe –nimisestä kalastajakylästä. Valitsimme reitiksi pääteiden sijasta pienempiä teitä, joiden varsilla olevat pikkukylät olivat mielenkiintoisia. Olkikattoiset ”talot” oli rakennettu ohuista seipäistä, joiden raoista näkyi kalustus; muutama muovinen puutarhatuoli ja pari riippumattoa.
Rannikkoa lähestyessämme alkoi vastatuuli yltyä ja ilma tuntui yhä viileämmältä. Hotelliin päästyämme kuuma suihku teki terää. Hotelli oli aivan rantaviivalla ja huoneistomme tietysti merelle päin. Mereltä puhaltaneen ”kylmän” tuulen vuoksi auringonlaskusta kattoterassilla ei voinut nauttia aivan täysin siemauksin. Tv:ssä näytettiin USA:ssa riehuvaa lumimyrskyä, jonka puhurit tuntuivat siis Meksikonlahden eteläpuolellakin.
"Topes"
Maanantaiaamuna tuuli oli rauhoittunut ja aurinko paistoi aloittaessamme paluumatkan kohti Playa del Carmenia. Eikka oli suositellut pieniä viidakkoteitä, mutta aivan pienimmille teille emme osuneet. Silti ajoimme läpi usean kylän, joita ei karttaamme ollut lainkaan merkitty. Eräässä tällaisessa pikkukylässä oli tosi hulppea sisääntulotie mahtipontisine portteineen. Ilmakin lämpeni taas nopeasti.
Cancuniin johtavalle päätielle päästyämme sain konkreettisen muistutuksen ”topesien” olemassaolosta. Erään kylän jälkeen lähdin kiihdyttämään luullen hidastustöyssyjen loppuneen, mutta niin siellä vaan vielä yksi töyssy oli kylän ulkopuolella. Liian myöhään huomasin edellä menneen auton pysähtyneen töyssylle ja hätäjarrutuksesta ja väistöstä huolimatta Road Kingin kaatumarauta nappasi VW Beetlen takakulmasta äärivalon rikki. Autokuski tietysti uhkasi kutsua poliisit paikalle, mutta pikainen soitto Eikalle ja tämän selitykset paikallisella kielellä rauhoittivat kuskin. Ajoimme sitten peräkkäin Cancuniin VW:n merkkikorjaamolle, jossa vahingon suuruus arvioitiin. Loppujen lopuksi selvisimme tilanteesta kohtuullisen vähällä. Illalla Eikan kanssa Road Kingin vaurioita tarkemmin katsellessamme totesimme kaatumaraudan kiinnikkeen murtuneen ja vaihdoimme pyörän vapaana olleeseen 1200:een Sportsteriin.
Riviera Maya ja Cozumel
Sportylla ajelimme seuraavana päivänä rannikkoa etelään päin. Puerto Aventurassa kävimme katsomassa, kun ihmiset uiskentelivat delfiinien ja manaattien kanssa (kuva 6). Tulumissa tutustuimme jälleen yhteen muinaiseen Maya-kulttuurin kaupunkiin, joka on ainoa meren rannalla sijaitseva Maya-kaupunki. Olisimme myös halunneet käydä Playa del Carmenin edustalla olevalla Cozumelin saarella pyörän kanssa, mutta lautalle olisi päässyt vasta seuraavana päivänä ja tuolloinkin vain kuski ja pyörä ilman matkustajaa. Tämä turvallisuussääntö (?) oli Eikallekin uutta ja hän epäilikin sääntöjen riippuvan lipunmyyjästä.
Viiden peräkkäisen ajopäivän jälkeen alkoi tuntua, että huilipäivä olisi paikallaan. Kilometrejä oli kertynyt yli 1200, joista Road Kingillä n. 1000. Palautimme Sportyn tiistai-iltana.
Keskiviikko olikin hyvä päivä lepäilyyn, kun taivaalta ropsautti pari sadekuuroa. Torstai oli taas kirkas ja lähdimme Cozumelille. Playa del Carmenista on kolmen vartin matka saarelle ja vesibussit kulkevat tunnin välein. Saarella vuokrasimme skootterin, jolla kiersimme n. 70 km:n reitin saaren ympäri. Saaren avomeren puoli on kymmenien kilometrien mittaista yhtenäistä hiekkarantaa, jossa löytää helposti oman vaikka usean kilometrin mittaisen rannanosan ilman muita ihmisiä.
Hirmumyrsky Wilma oli pyyhkäissyt juuri saaren yli ja keskiosan viidakko näytti todella kärsineeltä. Mantereen puoleinen länsiranta on sukeltajien paratiisi, jossa myrskyn jäljet oli jo pääosin korjattu. Rannan tuntumassa näyttivät viihtyvän myös lukuisat n. puolen metrin mittaiset vihreät iguaanit. Illalla mantereelle palattuamme totesimme, että skootterilla sortsit jalassa ajaessa on helppo huomaamattaan polttaa nahkansa auringossa.
"La Cucaracha"
Perjantai olikin sitten viimeinen kokonainen lomapäivä ennen paluulentoa. Nautimme lomamme viimeiset Solit rantabaarin happy hour’ssa (klo 14 – 17) ja iltasella taas kunnon illalliset La Quinta Avenidalla.
Eri paikoissa syömämme ruoka oli maukasta ja annokset todella reilun kokoisia. Annokset lienee mitoitettu lihaville amerikkalaisille sopiviksi. Vatsat täyttyivät myös kohtuuhintaan; yleensä alle 10 eurolla ja oluet maksoivat pari euroa pullo. Hintataso oli siis turistipaikaksi melko maltillinen. Ei ihme, että paikka houkuttelee runsaasti pohjoisen naapurimaan lomanviettäjiä.
Baareissa ja ravintoloissa oli jatkuvasti tarjolla elävää musiikkia, kun 7 – 10 –miehiset orkesterit kiersivät paikasta paikkaan. Täytyy sanoa, että ”La Cucaracha” ja ”La Bamba” tulivat tutuiksi ja soivat päässä vielä lauantaina lähteneellä paluulennollakin.
Paluulento kesti vain 9 tuntia eli 2,5 tuntia vähemmän kuin mennessä. Tämä johtuu Atlantin yllä lännestä itään puhaltavista suihkuvirtauksista, jolloin koneen lentonopeudessa on yli 200 km/h:n ero meno-paluussa. Frankfurtissa tapahtuneen koneenvaihdon jälkeen olimme taas Tampereen pakkasessa sunnuntain illansuussa.
Summa summarum
Moottoripyöräily tuollaisella vähän eksoottisemmalla seudulla on mukavaa. Tiet ovat pääsääntöisesti hyviä, kunhan muistaa ne ”topesit” eli hidastustöyssyt. Liikenne ei ole sen pahempaa kuin muuallakaan, silmät on pidettävä auki kaikkialla. Bensa oli lähes puolet halvempaa kuin Suomessa ja lämpöä riitti (yhtä päivää lukuun ottamatta). Käsi ei väsynyt moikkaamisesta kuten Keski-Euroopassa, kun vastaan tuli koko reissulla vain muutama moottoripyöräilijä.
Käytännön asioiden hoitoa helpotti suuresti suomalainen vuokraaja. Sen lisäksi, että vuokrissa oli tuntuva ”Suomi-alennus”, Eikka kertoi ja opasti paikallistuntemuksellaan monessa asiassa. Myös Eikan espanjankielentaidosta oli apua, vaikka turistipaikoissa kyllä pärjäsi hyvin englannillakin.
Hieno reissu kaiken kaikkiaan!
Vellu
Takaisin
|
