|
Moottoripyöräkärpänen savolaisittain
|
|
|
Moottoripyöräkärpänen puraisi minua kesällä -06, kun sain lainaan Pieksämäen monitoimimies Jukka E:ltä Honda Revere moottoripyörää. Jukan edellinen vierailu perheessämme poiki vaimolleni harrastukseksi seikkailukilpailut, joiden parissa vaimon aika sitten menikin kahden vuoden ajan. Nyt vierailun juttelut kuitenkin kiinnostivat molempia perheemme vanhempia.
Jukka(52v) tuli yhtenä perjantai-iltana kylään uudelle pihaterassillemme ja kehui miten mukavaa moottoripyöräily on jopa vanhemmallakin iällä. Ei puhunut koukkuun jäämisestä eikä rahan menosta mitään. Aikansa kehuttuaan Jukka puhalsi ulos sanat jotka tulivat muuttamaan koko perheemme kesäharrastuskoodiston:
-Ottakaa tuo minun Honda lainaan ja käykää ajelemassa. Minä olen lähdössä viikon matkalle ja voitte pitää sitä koko ajan. Käykää vaikka tekemässä sellanen parisuhdereissu!”
Oli tehnyt varmaan omia päätelmiään meidän avioliitosta, heh? No eikun samalta istumalta hakemaan pyörää Haukivuorelta, vaikka kello oli jo iltayhdeksän. Mukaan kumpparit ajokengiksi, lasketteluhanskat ja skootterikypärä.
Jo automatka Haukivuorelle jännitti ja kun näin ison punaisen pyörän tärinä vain lisääntyi. Jukka tiesi, etten ollut ajanut kuin skootterilla, mutta luotti sokeasti ison pyörän pienen käyttöopastuksen jälkeen ensikertalaiselle. Antoi vielä oman ajopukunsakin käyttööni.
Muutama pakollinen pyörän sammuminen ja pelottava muutaman kilometrin hiekkapätkä heti alkuun. Tie näytti äärimmäisen kapealta ja pyörä tuntui ihmettelevän kangertelevaa alkuvauhtia. Asfalttitiellä selässä valuva hiki hiukan kuivui ja ensimmäiset tuntemukset pyörän kiihtyvyydestä vetivät naaman nauruun.
-Yesss, tää on hienoo, huusin kypärän sisällä
Ehdin ajaa kymmenen kilometriä kohti Pieksämäkeä, kun pyörä rupesi yskimään ja päätin ajaa tien sivuun, onneksi pääsin rullaamaan ainoalle välillä olevan huoltoaseman pihaan. Käynnistysyrityksiä ja tulpanjohtojen nykimistä. Jukan antamassa ajoneuvo opastuksessa kävimme läpi trippimittarin seurannan tärkeyden.
-Yksin ajettaessa pystyy ajamaan noin 300 kilometriä, mutta jos päällä on kaksi kannattaa tankkipaikkaa etsiä jo 200 kilometrin jälkeen. Varatankilla pääsee vielä noin 30 kilometriä ja se kannattaa laittaa päälle vasta kun bensa tosiaan loppuu, muistelin Jukan sanoja.
Trippimittarissa oli 174 kilometriä, eli bensa ei voinut olla loppu. Eikun soittamaan nolona pyörän omistajalle, että täällä ollaan tien penkalla ja moottoripyörä on rikki.
Voi per…, ajattelin jo että nyt se vie pyörän pois korjaamolle ja ensimmäinen oikealla moottoripyörällä ajamani matka jää tähän vajaaseen kymmeneen kilometriin.
Eipä aikaakaan, kun tuo ihmemies oli paikalla ja sanoi, että laitetaan tuo varatankki kumminkin varoilta päälle. Ja rupesi sitten muistelemaan, että ei tainnut viimeisellä tankilla muistaa tripin nollaamista.
No Honda pärähti yskien käyntiin ja isäntä ajoi pienen kaasuttelulenkin verkkarit jalassa ja ilman kypärää. Sanoi sitten, että ajelee perässä Pieksämäen lähimmälle huoltoasemalle. Istahdin taasen satulaan ja huokaisin, saanpahan ajaa vielä ainakin 20 kilometriä ja huoltomies ajaa takana. Ajaminen tuntui mahtavalta ja mieli olisi tehnyt vähän kokeilla kiihtyvyyttä ja kovempaa nopeutta, mutta kun tuo omistaja ajelee takana..
Huoltoasemalta tankki täyteen ja viimeiset kiitokset pyörän lainaajalle. Yep, nyt ajelemaan. Ensin kuitenkin piti käydä kotona näyttämässä peliä vaimolle ja kyllä varmaan koko kotikuja kuuli, että nyt sillä Honkasella vasta viiraa. Vaimo sanoi, että etsii itselleen lämpimämpiä vaatteita päälle ja tulee kyytiin. Ehdin kuitenkin käväistä ajamassa kaupungin ympäri ja sitten vielä vaimolle pienet kyydit.
Hartiat olivat kuitenkin aivan tukossa liiasta jännittämisestä ja ajaminen piti lopettaa jo ennen puoltayötä. Saunaan ja muutama olut sekä huomisen ajon suunnittelua.
Päätimme kysyä mummilta ja ukilta voisivatko hoitaa lapsia, jos käymme seuraavana päivänä pienellä retkellä. Onneksi anoppi ja appiukko olivat mukana ja ottivat lapset hoitoon.
Veimme lapset illalla autolla mummolaan ja pesin moottoripyörän ja pakkasimme tavarat valmiiksi. Pyörässä ei ollut ollenkaan laukkuja, joten reppu apukuskin selässä oli ainoa vaihtoehto. Olimme ostaneet paikallisesta halpiskaupasta johdollisen kypäräpuhelimen, jolla pystyisimmme keskustelemaan matkan tuntemuksista.
Matka alkoi auringonpaisteessa, mutta hartiat olivat täyslukossa ja matkaa piti keskeyttää lähes viidenkymmenen kilometrin välein. Juomaakin olisi pitänyt olla repussa varattuna paljon enemmän, sillä jännitys, musta puku ja kuuma ilma työnsivät hikeä virtanaan eteenpäin.
Reilun sadan kilometrin jälkeen kypäräpuhelimet piti ottaa pois, koska niiden luurit tuntuivat painuvan aivoihin asti. Eikä siinä paljon ollut keskusteltavaakaan, kun molemmat fiilistelivät tässä uudessa mahtavassa tuntemuksessa. Ohitukset autoista tuntuivat naurettavan helpoilta, eikun kaasu auki ja hetken päästä olimme jo kilometrin päässä ohitettavasta autosta.
Olimme valinneet reitiksi pienempiä teitä ja matkasimme ensin kohti etelää, vailla varsinaista määränpäätä. Vaimonkin mielipide jokaisella pysähdyspisteellä oli.
-Tää oon mahtavaa, paljoo ajettiin?
Matkan edetessä kaasukäsi puutui, hartiat jumiutuivat ja takapuoli puutui.
Myöskin kova puuskittainen tuuli heitteli avonaisilla paikoilla vauhtiin tottumattomia päitä sivulta toiselle, mutta molemmilla oli naamallaan onnellinen virnistys, tää on meidän juttu. Lisäksi apukuskin selässä oleva reppu repi hartioita ja rasitti myös kyydissäolijaa.
Taukoja pidettiin entistä tiheämpään, ja jossain etelä-suomessa olevalla mahtavalla ruokapaikalla katsoimme jälkiruokakahvien aikaan karttaa ja mietimme minne mennään. Aikaa olisi seuraavaan iltaan asti, joten kaikki olisi mahdollista. Lasten kanssa kylpylöissä käyneenä ja niistä pitäneenä ehdotin huvikseni, että ajetaan Nokialle kylpylään saunaan, uimaan ja syömään hyvin. Hartioiden jomotus toi ajatuksen hierovassa suihkussa ja porealtaassa löhöilystä hyvinkin houkuttelevan.
Sitten saimme kokea motorismin ikävämpiä puolia. Lähellä Tamperetta ajoimme lähes hirmumyrskyyn moottoritiellä. Tuuli heitteli kokemattoman kuskin pyörää koko kaistan leveydeltä ja sade piiskasi jo ajopuvun ja lasketteluhansikkaiden läpi. Päätimme kuitenkin ajaa loppuun asti, kelistä huolimatta. Vauhti piti pudottaa alle kahteenkymppiin kun eteenpäin ei nähnyt mitään ja tuntui että jalkatapit ja kengät ovat tiellä olevan veden alla.
Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavaksi syttyi bensavalo, eli vanhana konkarina pysäytys tien laitaan ja varatankki päälle. Paniikki kuitenkin kasvoi, kun Nokialle oli vielä matkaa ja moottoritien vieressä ei bensa-asemia paljon näkynyt. Vihdoin ramppi Nokia ja eikun tankille lähimpään paikkaan. Huoltoasemalla vaimo kysyi ohjeet kylpylään, matkaa olisi enää viisi kilometriä. Eikun matkaan, olimmehan molemmat jo aivan läpimärkiä. Saatujen ohjeiden mukaan ajoimme reilusti harhaan ja muutaman käännöksen ja uuden yrityksen jälkeen olimmekin täysin eksyksissä hirveässä kaatosateessa.
Seuraavaksi soitto ison koivun alta numerotiedusteluun ja soitto kylpylähotellin respaan.
-No käännytte seuraavasta risteyksestä vasemmalle ja ajatte pari kilometriä suoraan ja käännytte hotellimme pihaan, oli hotellivirkailijan neuvo.
Teimme työtä käskettyä, mutta eipä löytynyt sieltä. Nyt hermot alkoivat kiristyä molemmilla ja muutamien tiukkojen sananvaihtojen ja uuden hotelliin soiton jälkeen löysimme vihdoin perille.
Kun näimme hotellin kyltin ja kaarsimme pihalle aivan etuoven eteen läpimärissä asusteissamme, molemmat huokaisivat kypäriensä sisällä helpotuksesta. Hotellin asukkaat olivat ulkoterassilla kylpytakeissaan oluella tai syömässä marssiessamme vastaanottoon vettä valuvissa vaatteissamme. Kypärän sisältäkin valui vettä.
Hotellihuone oli kuitenkin loistavan ihana ja molempien naama loisti kuin Naantalin aurinko, kun saimme märät vaatteet kuivumaan suihkuhuoneeseen ja laitoimme kuivat puhtaat kylpytakit päällemme. Matka jatkui heti kuumaan saunaan ja allasbaariin, missä kylmä olut maistui erityisen hyvälle pakottavasta hartiakivusta huolimatta.
Noin kaksi tuntia allasosastolla toi jälleen naurun kasvoillemme ja päivän rankkuus oli häipymässä. Nälkä puudutettiin hotellin seisovan pöydän illallisella ja muutamalla lasillisella viiniä. Sitten matka hotellihuoneeseen, jossa molempien virta loppui jo ennen kello kymmentä.
Aamu herätti meidät auringonpaisteella ja hotellin aamiaisen ja aamu-uinnin jälkeen olimme valmiit taas hyppäämään pyörän selkään. Takapuolet olivat puuduksissa ja hartiat edelleen jumissa, mutta emme antaneet minkään viedä ajamisen hurmaa matkalla kotia kohti.
Nyt reittivalinnat eivät kaikki olleet niitä pikkuteitä, vaan halusimme kotiin ehkä vähän nopeammin. Ajaminenkin tuntui välillä aika puulta ja olisi ollut välillä mukava istua pieni pätkä kyydissä. Mutta ehkä seuraavalla reissulla vaimokin voi jo ajella pieniä pätkiä? Kotimatka tuli ajettua nopeasti ja vähemmillä tauoilla, mutta motoristien moikkaukset ja pienet keskustelut huoltoasemilla valaisivat meille motoristien maailmaa ja vapauden tunnetta.
-Ajakaa teitä, joiden numerossa on vähintään kaksi numeroa, mieluummin kolme. Niiltä löydätte moottoripyöräilyn todellisen sisällön, kertoi jollain chopperilla ajava pariskunta nahkavaatteissaan ja avokypärissään.
Toki pakkoero rakkaista pojista toi myös erilaista yhdessäolemisen meininkiä parisuhteeseemme, joka on varmasti auttanut tähänkin päivään saakka.
Tehkää vaikka sellanen parisuhdereissu, tuli mieleeni moottoripyörän omistajan sanat. Koimme kahden päivän reissun aikana aurinkoa, iloista mieltä, lämpöä, naurua, sadetta, ärtymystä, myrskyä, riitaa, epäonnistumista, onnistumisia ja ilon hetkiä. Moottoripyöräretkemme oli kuin elämä pienoiskoossa ja sen mahdollisti meille tuo lainassa ollut Honda Revere.
Kesän lopulla sitten oli aivan pakko mennä pankinjohtajan puheille ja nyt tallissa kököttää Honda CBF 600. Sillä olemme ajaneet jo yli 7000 kilometriä, mutta se on sitten jo toinen juttu…
Jari Honkanen
Takaisin
|
|
|
