Ensimmäisen piikkini hankin heti kun laki sen salli vuonna –76. Seuraavat kahdeksan vuotta sitten asuinkin pyörän päällä, töiden jälkeen välittömästi baanalle ja sieltä suoraan nukkumaan. Homma alkoi mennä jo niin veriin että loppuvaiheessa oli pakko lähteä radalle ajamaan kilpaa 500 cc Hondalla. Ei muuten ollut siinä vaiheessa tytöistä tunkua RR-radoilla. Perheen perustaminen katkaisi kuitenkin tämän ihanan asumismuodon vuonna –84 ja seurasi 15 vuoden tauko ilman pyörää. Tämän 15 vuoden aikana selvisi minulle että Harrikka sen olla pitää ja vieläpä Harrikka oman maun mukaan. Pyörässä pitää olla persoonaa.

Haave omasta Harrikasta toteutui sitten vuonna –99 jolloin ison veden takaa löytyi sopiva yksilö rakennettavaksi. Tai itseasiassa se yksilö jonka päätin ottaa kuvan perusteella ei kuitenkaan ollut sama joka Suomeen saapui. No tulipahan kerrankin hommattu ns. sika säkissä. Saapunut Harrikka oli kuitenkin loppujen lopuksi parempi yksilö siinä mielessä, että pyörä ei ollut alkuperäisessä kunnossa mutta muutostyötkään ei ollut hyvin tehty. Sportsterin personoiminen ei siis tuottanut mitään tunnontuskia ja kun omasta huushollista löytyy vielä asiansa osaava seppä niin ei muutakuin toteuttamaan suunnitelmia.

Lähtökohdat

Vuosien saatossa oli selvinnyt muutama yksityiskohta jotka omasta Harrikasta pitää löytyä. Satulan pitäisi ehdottomasti olla norsunkorva ja lähtökohta numero kaksi oli tankin malli. Näiden kahden lähtökohdan lisäksi pyörän pitäisi olla pitkä ja matala eli yleinen linjakkuus oli lähtökohta numero kolme. Ja ei muuta kuin isännän pajavasara huutamaan hoosiannaa kun samanaikaisesti minä kehittelin lisää yksityiskohtia. Onneksi isäntä ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja hän osasi sopivassa määrin hillitä meikäläisen ajatuksenjuoksua. Minä piirsin uusia sapluunoita yksityiskohdista ja sen jälkeen yhdessä isännän kanssa pohdimme mikä on mahdollista ja mikä ei. Kompromissien kautta minun näkemys ja isännän toteutus tuottivatkin sitten Harrikan jota ei juuri tarvinnut muutella. Itse asiassa ainoa muutos joka pyörään jälkikäteen tehtiin oli putket. Niiden muoto kun ei mielestäni sopinut pyörän yleiseen linjaan, vaan nyt sopii.

Pyörän värityksen lähtökohta oli mahdoton. Sanoin, että väriyhdistelmän joka pyörään tulee pitää olla mahdoton ja ajattelin että sininen ja oranssi on sellainen. Kun sitten saapastelimme isännän kanssa maalikauppaan, löimme sinisen ja oranssin purkin rinnakkain niin ei se nyt aivan mahdoton ollutkaan. Päätetty mikä päätetty ja kuten kuvista näkyy mahdotonkin on joskus mahdollista.

Lopputulos

Viime kesänä ajellessani ensimmäisiä kertoja Harrikallani olin siihen erittäin tyytyväinen. Pyörän ajo-ominaisuudet olivat juuri sellaiset kuin olin kuvitellutkin. Onneksi isäntä ei suostunut tekemään vaatimaani kapeata tankoa joka varmasti olisi vaikuttanut ajonautintoon. Pyörän äänet ovat juuri kuin olla pitääkin – kovat ja hyvät. Yleisnäkemys linjakkuudesta joka minulla oli ollut on mielestäni toteutunut hyvin.Päivittäinen työmatkani n. 60 kilometriä ei tällä hetkellä tuota pienintäkään tuskaa kun allani murisee Harley Davidson Sportster vm- 71 joka on tehty minua varten.

t. Sirpa