Lähtökohtana reissuun oli että minä ja mamma ajamme Aprilian CapoNordilla täydessä lastissa Via Baltikaa pitkin Puolasta edelleen Slovakiaan, Unkariin, Kroatiaan, Bosniaan ja lopulta Kroatian rannikolle, Dubrovnikiin. Suunta olisi siis Raisiosta lähestulkoon suoraan etelään jossa toivottavasti lämpö ja aurinko odottaisi meitä. Edessä noin 3 000 kilometriä läpi meille tuntemattomien maisemien ja olimme mielessämme varanneet matkaan 4 vuorokautta. Kerron jo tässä vaiheessa että homma toteutui, vaikkakin vaatien muutaman pitkän päivän.

1.pvä.

Lähtö Suomesta 28.6. ma aamuna klo 6.30 Raisiosta. Lämpöä 15 astetta, tihkusadetta ja nokka kohti Helsinkiä. Ensimmäinen etappi oli 186 kilometriä ja odottelemme sisäänpääsyä Nordic JetLinen katamaraanin, sillä Tallinnaan on mieli ja nopeasti. Ylitys kaikkineen, 2 henkeä+mopo, maksoi 50 euroa ja kesti 1 h 45 min. Tallinnan satamasta tankin kautta, 95E 0,76 €/litra, kohti Pärnua ja edelleen Riikaan. Mamma bongaili matkalla aikansa kuluksi haikaroita ja niiden pesiä, sillä kaiken kaikkiaan Via Baltika pudottelee matkalaista melkoisen suoraa baanaa kohti etelää ja maisemat ovat hyvin tasaisia kaikinpuolin. Olimme bookanneet hotellimajoituksen etukäteen sekä mopolle että itsellemme, joten päästyämme perille klo 16.30 jäi meille vielä hyvää aikaa tutustua Riikan vanhaan kaupunkiin. Illallinen Raatihuoneentorin rauhallisessa ilmapiirissä ja käpyttely pitkin poikin vanhaa kaupunkia kruunasi ensimmäisen ns. lämmittelypäivän. Päivä pulkassa, takana 493 kilometriä ja alla pehmeä peti, tästä on hyvä jatkaa Liettuan kautta kohti Puolaa.


Riikan Raatihuoneentori tarjoaa upeat puitteet ilalliselle.

2. pvä

Startti Riikasta klo 9.00 ja pienen ylimääräisen kaupunkikierroksen jälkeen oikealle polulle, kohti Liettuan rajaa. Tapasimme matkalla erään toisenkin motoristin, joka oli myös yöpynyt Riikassa ja ajeli jo toista kertaa Baltikaa pitkin kohti etelää. Hän ei ollut kumpanakaan kertana löytänyt Riikan keskustasta Baltikan polulle ilman ylimääräisiä kiemuroita. Vastaavasti mikäli ei poikkea Baltikalta Riikaan niin sekin vaatii todellakin tarkkaavaisuutta, sillä Riikan pohjoispuolella oleva viitoitus oli hyvin piilotettu. Eli Riikaan on helppo löytää – pois ei.

Liettuan rajalla rajamuodollisuudet olivat todelliset muodollisuudet eli noin minuutti ja Capon nokka kohti Kaunasta, hommahan toimii hyvin. Latviassa ainoastaan pakollinen tankkitauko, sillä Puolaan teki matkalaisten mieli. Tavoitimme Puolan rajan puoli kahden maissa päivällä, ajettuamme n. 400 kilometriä läpi avarien peltomaisemien. Matkalla nautimme yhden tunnin pituisen sadekuuron navakalla sivutuulella maustettuna ja koska maisema on aakeen laakeeta niin tuuli tosissaan tuntuu. Rajamuodollisuudet jälleen samaan tahtiin, 1 min, ja tutustumaan puolalaiseen liikennekulttuuriin.

Via Baltikalla oli tähän asti ajettu mielestäni erittäin siivosti ja ohitteluhan on siellä helppoa, sillä pitkistä suorista ja hyvästä näkyvyydestä ei ole pulaa, vaan nyt maailma muuttui. Tiestö muuttui mutkaisemmaksi ja mäkisemmäksi, rekkoja riitti ja vastaavasti paikallisia Schumachereita ilmestyi peileihin jatkuvasti. Varsinkin rajan läheisyydessä meininki tienpäällä oli kaikkea muuta kuin unettavaa. Ei muuta kuin maassa maan tavalla, kiinni liikennerytmiin ja vauhdilla kohti etelää. Suuntasimme Bialystokista edelleen suoraan etelään emmekä koukanneet Varsovaan.

Bialystokin Shellillä törmäsimme Mikkoon ja Sannaan, jotka olimme jo tavanneet Helsingin laivajonossa ja koska heilläkin oli suunta etelään, niin jatkoimme matkaa porukassa. Tavoittena oli päästä jonkin matkaa Varsovan eteläpuolelle vielä saman päivän aikana. Lopulta löysimme majapaikan aivan tien vierestä n. 30 kilometriä Lublinin pohjoispuolelta. Hotelli Imperium ajoi pitkän päivän päälle asiansa erinomaisesti. Mopot saimme lukitulle sisäpihalle ja koska paikan isäntä oli sangen innostunut kalustostamme ja kuulemma itsekin motoristi, niin uskoimme mopojen säilyvän turvassa yön yli. Kun sitten seuraavana aamuuna klo 5.30 aloin pakkailla Capoa niin isäntä olikin jo ottamassa valokuvia meidän pyörähässäkästä .


Pyörät parkissa Imperiumin lukitulla takapihalla.


Näkymä lukitulle pihalle, jota aina arvostaa reissun päällä.

Päivän saldomme oli 12 tuntia ja 730 kilometriä, jonka päälle söimme maittavan illallisen majapaikassamme. Ruokalista oli luonnollisesti vain Puolaksi ja henkilökunnan kielitaito erittäin puutteellinen, mutta yksi risti kaksi ja veikkausvoittona pöytään makoisat keitot ja leivitetyt kanat. Antimet ääntä kohden ja vaatimaton, mutta vesisängyllä varustettu huone kutsui. Koko lysti kustansi muonineen, majoituksineen ja jälkiruokakonjakkeineen 34 euroa. Seuraavana päivänä edessä Slovakia ja Unkari, joten unta kuulaan.

P.S. mammalla bongattuna 151 haikaraa ja 49 haikaranpesää

3. pvä

Herätys inhimillisesti klo 5.00 sillä halusimme päästä ennen aamuruuhkaa Lublinin läpi. Isolla kartalla noiden kaupunkien koko aina vähän harhauttaa, mutta kun tutkii asiaa tarkemmin niin tuossakin kylässä on 400 000 asukasta. Kun tietää, että joutuu ajamaan aivan kylän läpi hyvin puutteellisilla opasteilla, niin aikainen aamu voi olla hyvä ratkaisu.

Ennusteeni piti paikkansa, sillä heti kylään sisään mentäessä oli tietyö ja siihen oikeastaan opasteet loppuivatkin. Ei taidolla vaan tuurilla selvisimme Lublinin läpi ja matka jatkuu. Aamupalalle poikkesimme erääseen tienvarren hotelliin, jossa erinomaisen runsas aamupala riittävällä kahvilla varustettuna maksoi 7,5 euroa.

Tihkusateessa matka jatkuu kohti Rzeszowia ja sieltä edelleen Slovakian rajalle, minkä ylitys jälleen minuutin homma. Slovakiassa saimme ensimmäisen kosketuksen vuoriin ja maisemat sekä ajaminen alkoi maistua. Lämpötila nousi kohisten, mikä todisti että suunta on oikea, etelään vei matkamiehen ja –naisen mieli pitkin ensimmäisiä serpentiinejä. Presovin ja Kosicen kautta suoraan Unkarin rajalle. Slovakiassa yksi pit stop, sillä nyt ei ollut aikaa ihastella maisemia, 95E 0,85 €/litra.

Unkarin raja ja jo tutuksi tullut minuutti. Miskolcin kautta Budapestin baanalle, jota pitkin pudottelimme suoraan kylän keskustaan kahdeksan kaistaiselle, mikä luonnollisesti oli aivan tukossa. Lämmöt nousivat niin Capolla kuin kuskilla, kun seisoskelimme rekkojen välissä ja liikuimme silloin tällöin 15 metriä. Harmikseni olimme valinneet neljästä vaihtoehdosta oikeanpuoleisen kaistan, sillä muut kaksipyöräiset käyttivät kylmän viileästi vasemmanpuoleisen vieressä kulkevaa raitsikkabaanaa hyväkseen. Budapestin halkaiseminen Budaan ja Pestiin otti meiltä 45 minuuttia ja vielä olisi päivätaivalta jäljellä, sillä tarkoitus oli ehtiä yöksi mahdollisimman lähelle Kroatian rajaa. Tuuppasimme sitkeästi menemään läpi kauniiden maisemien kohti Pecsiä, jonne saavuimmekin sitten illalla kahdeksan maissa. Majapaikka vähän hakusessa kunnes yllättäen löysimme aivan keskustasta kerrassaan viehättävän pikkuhotellin nimeltään Diana. Mopon saimme parkkiin viereisen kirkon pihalle lukittavan metalliportin taakse ja hotellihuoneestamme oli suora näkö/kuuloyhteys Capolle. Yöpyminen erittäin siistissä ja tilavassa huoneessa + aamupala + mopo lukon takana 40 euroa.


Näkymä hotellihuoneen ikkunasta, siellähän se Capo lepää kirkon kyljessä.


Kuten sanottua todella siistiä oli.

Suihkuun ja kylille jaloittelemaan, sillä olihan takana 903 kilometriä ja 14 tuntia mopon selässä. Pieni tepastelu kauniissa keskustassa verryttelikin sopivasti lihaksia huomista varten, olisihan edessä viimeinen taisto, johon oman lisänsä eksotiikkaa toisi Bosnian läpiajo. By the way, kahden hengen illallinen sopivasti viinillä ja oluella ryyditettynä 26 euroa.

4. pvä

Tien päälle 8.00 ja suunta suoraan etelään. Valitsimme ylityspaikaksi Donji Miholjacin (Kroatian puolella), sillä ajattelimme ajaa suorinta tietä läpi Kroatian. Ajettuamme upean pikkupätkän rajalle totesimme, että nyt teki EU meille tepposet. Kroatian puoleiselle tiestön korjaamiselle oli tuupattu sen verran reilusti EU rahaa, että koko tie oli poikki. Ystävällinen rajavirkailija kertoi, että seuraava vaihtoehto on ajaa takaisin Pecsiin ja sieltä edelleen Mohacsin kautta rajalle. Ei muuta kuin nokka ympäri, takaisin samaa polkua ja ohjattua tietä rajalle. Tähän operaatioon tuhraantui aikaa reilu tunti + ylimääräisiä kilometrejä vajaa sata ja kun tiesimme että Bosnia ottaa oman aikansa, niin saimme sopivasti lisää virtaa.

Osijekin ja Dakovon kautta Bosnian rajalle. Edessä menomatkan mielenkiintoisin pätkä läpi sodan runteleman Bosnian. Heti ensimmäisellä pätkällä rajalta Dobojhin kävi ilmi että tiestö on mainettaan paremmassa kunnossa, renkaan mentävät reiät tiessä puuttuivat kokonaan. Ennen Dobojta alkoi tienvarsilla näkyä sodanjälkiä hylättyinä ja osittain tuhoutuneina rakennuksina. Tie sinällään kulkee hienoa reittiä Bosnajoen reunusta pitkin ja suuret korkeuserot luovat oman tunnelmansa. Dobojssa suoritimme nopean sämpylä/mehutankkauksen, minkä maksaminen onnistui euroilla.


Maisemakuvaa Bobojsta.

Reittimme jatkui kohti Zenicaa ja sieltä edelleen Sarajevoon, jossa kävimme tankilla. Etukäteen hieman arvelutti huoltoasemien tiheys/laatu, mutta huoli oli täysin aiheeton, niitä riitti ja ne olivat laadukkaita. Ennen Sarajevoa saimme ajella pätkän moottoritietä pitkin, joka oli mukavaa vaihtelua kun oli kiivennyt vuoren rinteitä rekkajonon perässä keskituntinopeudella 50 km/h. Kireän aikataulun takia emme poikenneet sen paremmin Sarajevoon vaan tuuppasimme suoraan kohti Mostaria. Tie oli maisemiltaan kerrassaan upeaa, kun välillä Konjicin jälkeen ajelimme aivan vuorien välissä olevan järven rantaa pitkin ja taas toisaalta juuri ennen Mostaria jylhien solien reunamia ja pohjia pitkin. Voi vain ihmetellä täällä vuorilla käytyjä taisteluja, siitä on ollut aavikkosota todella kaukana.


Tie vie jälleen yhteen solaan.

Mostarissa poikkesimme pikaisesti sisään kaupunkiin ja ajoimme yhden sillan yli keskustaan, tuo silta ei tietenkään ollut ”Mostarin silta”. Lämpötila oli +34 ja päällä goret, joten oikean sillan etsiminen ei kuskia juuri sillä hetkellä kiinnostanut, varsinkin kun takaraja hämärän suhteen kolkutti takaraivossa. Etukäteen meitä oli varoiteltu, että pimeässä ei Bosnian puolella kannata ajella ja olin aivan vakuuttunut, että neuvo piti paikkansa. Rajalle Gabelaan teki Capon mieli ja Mostarista rajalle pätkä olikin nopein ajettava Bosnian puolella. Kaikkiaan Bosnian läpäisy oli 387 kilometriä, joka otti aikaa 7 tuntia parilla nopealla stopilla. Tiet vuoristossa mutkaisia, suhteellisen kapeita, liikkeellä paljon rekkoja ja johtuen vanhasta kalustosta tiellä sopivasti öljyä. En suosittele kireää aikataulua, sillä apu ei ole joka kulman takana.

Ylitimme Kroatian rajan kuuden jälkeen ja vähän matkaa ajettuamme se aukesi eteemme, Adrianmeri turkoosin sinisenä. Olimme ennen lähtöä tehneet J-P:n ja Tuijan kanssa treffit Dubrovnikiin torstai-illaksi ja se näytti toteutuvan. Ajoimme rannikkoa pitkin etelään kohti Zatonia, joka on pikkukylä kymmenen kilometriä ennen Dubrovnikia. Zatonista J-P ja Tuija olivat bonganneet meille kerrassaan upean majoituksen, missä elvyimme sitten pari päivää nauttien auringosta, lämpimästä merestä, kylmästä kaljasta ja hyvästä palvelusta. Viimeisen päivän saldoksi tuli 701 kilometriä ja 12 tuntia.


Tämä oli näkymä huoneemme ikkunasta kun heräsimme Kroatissa 4 päivää lähdön jälkeen.


Aamu-uinnille yksityiseen rantaan ja sitten terassille nauttimaan aamupalaa, ei hassumpaa kevyen tulomatkan jälkeen.


Majapaikkamme sijaitsee tuolla lilan kukkameren keskellä.

Matkamme ”paratiisiin” kesti 4 päivää ja trippiin kertyi 2 830 kilometriä, joista hukkaa noin sata johtuen suljetusta raja-asemasta sekä yhdestä Puolassa sattuneesta pummista, jolloin lähdimme oikeaa tietä väärään suuntaan - onneksi käsigps pelasti. Käsigps tarkoittaa tässä tilanteessa karttalaukun päällä olevaa kompassia, josta on aina hyvä tarkistaa, että pääilmansuunta on oikea. Tämä gps on siinä mielessä erinomainen, että siitä ei virta lopu ja se toimii aina niin Kroatian pyöräretkellä kuin Lapin selkosten kelkkareissulla.

Kolmen viikon tourneemme Euroopassa jatkui tästä siten, että ajoimme koko Kroatian rannikon läpi ja vietimme siellä yhteensä yhdeksän upeaa päivää elementteinä ystävälliset/rehelliset ihmiset, siistit paikat, hyvä ruoka ja edulliset hinnat = paratiisi. Kroatian jälkeen palailimme koto Suomeen poukkoillen läpi Euroopan ja lopulta päädyimme Tukholman lauttasatamaan. Koko reissun saldona 6 800 kilometriä ja kolme viikkoa.

Tää on hieno laji.