Milloin se metallivillitys oikein iski? En muista. Voin vain todeta, että siitä on kulunut vuosia.

Lapsena 70-luvulla leikin "rasvamontussa" koneita alhaaltapäin ihaillen. Sain päivähoitopaikan puutteessa seurata vanhempiani heidän työpaikalleen, joka oli bensa-asema ja sen yhteydessä maansiirtokoneyritys. Rasvamontusta katselin kuinka pojat isoilla työkaluilla saivat asiat taas toimimaan.

Rasvaiset, haisevat, meluavat koneet olivat osa elämääni. Kuulin asioita, joita ei ehkä ollut tarkoitettu pienen tytön kuultavaksi. Nyt siis tiedän hyvinkin miesten salaisuuksia! ;)

Joskus nukuin päiväunia kuorma-auton hytissä, joskus taas auringon lämmittämässä koneen kauhassa. Olin hyvin vahdittu pieni tyttö turvallisten miesten joukossa. Aina löytyi apua, neuvoja ja vastauksia loputtomiin kysymyksiin.

Missä vaiheessa moottoripyörä tuli elämääni, sitä en ihan hahmota. Niitä on aina ollut ympärilläni.

Teini-iässä olin niin villi ja teknisesti lahjakas, että hallitsin Husqvarna 250:n käynnistyksen kannon päällä seisoen. Se vaati tekniikkaa ja voimaa. Muistan elävästi miten se potki. Muistan myös ne mustelmat, jotka sain opikseni. Kaikki hankalat paikat maastossa, joihin juutuin tai kaaduin, opettivat ajosilmää, tasapainoa ja itsehillintää. Ei itku auttanut vaikka kuinka kiukutti. Ehkä kova sana joskus lievensi, jos ei kukaan kuullut.

En ollut kovin isokokoinen silloinkaan, mutta opettelin koneen hallinnan välttääkseni "jumiutuksia", varsinkin jos oli kiire jonnekin.

"Anders-torpin baanalla" Ruotsissa oli monta koeajoa kilpapyörillä kisapäivien iltoina, joskus keskellä viikkoakin.

Monivuotisen poikakaverin isällä oli moottoripyöräyritys, josta vuonna 1982 ostin ekan ja ainoan räätälöidyn nahkapuvun. Puku roikkuu vieläkin komerossa. Se voisi kertoa villistä vapaudesta, maisemista, ihmisistä tai läheltä piti -tilanteista. Tai voisipa puku muistuttaa kaikista eri moottoripyöristä, joilla ajoin sinä aikana, kun olin 10 vuotta naimisissa ja moottoripyörä/pienkonekorjaamon omistaja.

Kaikista rakkain oli musta BMW 60/6 R, jonka sain mieheltäni kihlauslahjana. Siinä oli myös sivuvaunukin. Sillä ajoin melkein vuoden ympäri, se kantoi kotiin paljon varaosia ja muita ostoksia laukuissaan. Yrittäjinä saimme MOTO GUZZI:n jälleenmyynnin. Kerran olin "Californian" kanssa ilta-ajelulla ja seisoin kahvilan pihalla tekemässä lähtöä, kun eräs mies tuli sanomaan, että ei noin pieni nainen voi ajaa noin painavaa konetta. Mutta enhän minä sitä kanna!!!

Se oli sataprosenttista, ihanaa aikaa, joka vaati, mutta antoi myös paljon. Elämä antoi silloin liikaakin 2-pyöräisistä, joten kyllästyin täysin ja lopetin kokonaan. Siitä on nyt kulunut seitsemän vuotta.

Ympyrä sulkeutuu, sillä asun jälleen Suomessa. Olen opetellut kaivinkonekuskiksi ja suorittanut autoteknikkokoulutuksen. Mikä ihaninta, huomaan taas sen vatsaa kipristävän ihanan lämpimän tunteen, kun kuulen moottoripyörän äänen. Ehkä saan vielä joskus ihan ikioman pyörän. Ehkä tavataan tien päällä .. moikkaathan !!

Toivon kaikille oikein kauniita, turvallisia ja ajoiloisia hetkiä.

Taina Huhtiainen